Hoitajien määrä on vanhustyössä kutistunut, uutisoi Helsingin Sanomat (11.10.) Tämä ei liene kenellekään uutinen, sillä ympärivuorokautista henkilöstömitoitusta alennettiin aiemman laatusuosituksen mukaisesta nykyiseen 0,5.

Sen sijaan yllätyksenä voinee uutisessa pitää seuraavia asioita:

-Super-liitto arvioi hoidon laadun kärsineen, kun koulutettujen hoitajien osuuden vähenemisen myötä henkilöstömitoitus on hoitotyössä vain 0,32-0,38. Toimittaja tulkitsee, että mitoitus tarkoittaa kolmea hoidettavaa hoitajaa kohden. Tämän laskukaavan mukaisesti hoitaja tekisi töitä vuorokauden ympäri, vuoden jokaisena viikonpäivänä.

– Super-liiton asiakaspalvelupäällikkö toteaa, että hoitajia korvataan pienempipalkkaisilla työntekijöillä säästösyistä. Varmaankin mutta voisiko asian nähdä toisaalta siten, että hoidon tavoite on mahdollista saavuttaa aiempaa paremmin? HS:n jutun mukaan koulutettujen hoitajien rinnalla toimii fysio- ja toimintaterapeutteja, sosiaalialan ohjaajia, sosionomeja sekä viriketoiminnan ohjaajia siltä osin kuin he osallistuvat hoitamiseen.

– jutussa siteerattu kansanedustaja pitää välittömänä asiakastyönä ”—sitä, kun oikeasti hoitaa ja lääkitsee asiakasta ja kaikki muu on viriketoimintaa ja aktiviteettia”. Onko tämän ”oikeasti hoitaminen” -ajattelutavan loogisena seurauksena se, että vanhus on tautialusta jonka elämänlaatu pysyy ja paranee nimenomaan hoitotoimenpiteillä?

Uutista lukiessa mieleen tulee historian oppitunti Rooman valtakunnasta. Siellä käytettiin menestyksekkäästi hajota ja hallitse (lat. Divide et impera) nimistä strategiaa. Perusidea on hajottaa valtakeskittymät useampaan osaan, jotta niillä olisi yksinään vähemmän vaikutusvaltaa kuin yhdessä.