Vanhuksia ei pitkäaikaishoidossa kohdella yksilöinä ja se alentaa hoidon tasoa selvästi. Näin sanoessaan väitöskirjaansa valmisteleva Jari Pirhonen iski reaktioista päätellen hermoon (HS 15.10). Hän on havainnoinut elämää kahdessa vanhusten pitkäaikaishoidon yksikössä puolen vuoden ajan, ja toteaa "Valitettavasti näin enemmän huonoja kuin hyviä käytäntöjä. Kouluarvosanalla ylletään minusta maksimissaan seiskaan".
Pirhosen mukaan vanhukset ruokitaan, puetaan ja pestään, mutta kohtaaminen ihmisenä unohtuu liian usein. Hyviäkin kohtaamisia näkyi, mutta kyse oli usein yksittäisistä, erityisen hyvistä hoitajista. Yksiköiden käytäntöihin hyvät tavat eivät yltäneet sillä pitkäaikaishoidon yksiköissä eletään kuin sairaaloissa, vaikka niiden pitäisi olla koteja.
Pirhonen kaipaisi muutosta myös suhtautumisessa omaisiin. Julkisuudessa puhutaan usein siitä, että omaiset eivät käy katsomassa vanhuksia. Pirhosen kokemus on toinen. "Heillä olisi myös valtavasti halua auttaa. Nykyisin se ei vain ole mahdollista, kun edes keittiöön ei saa hygieniasäännösten mukaan mennä. Omaisen pitäisi voida hakea äidilleen lautanen tai lasillinen maitoa keittiöstä. Siitä se alkaisi."
Mistä vanhusten ohittaminen sitten johtuu? Pirhosella on kaksi vastausta: liian vähäinen hoitajamäärä ja henkilökunnan asenteet. Osa hoitajista pystyy toki tiukassakin työtilanteessa inhimilliseen kohtaamiseen. Toiset taas eivät muista edes tervehtiä. Pirhosen mukaan kiireessäkin pystyisi tekemään paljon. Hymyily auttaa, mutta joskus jopa riitely on hyväksi.
"Riidellessä on ainakin kyse kohtaamisesta. Eivätkä vanhukset tunnu sitä panevan pahakseen. Eräskin haastattelemani ihminen sanoi, että osa hoitajista on 'vähän sellaisia känkkäränkkiä, ja joskus otetaan yhteen. Mutta hyvin tässä on silti selvitty.'"
Vanhustenhoidon parissa työskentelevät kiistävät väitteen, että pitkäaikaishoidossa olevia vanhuksia ei kohdeltaisi yksilöinä ja että tämä heikentäisi hoidon laatua. "En tuota voi allekirjoittaa. Kyllä koulutettu hoitohenkilökunta osaa ihmisen kohdata", sanoo Tehy:n puheenjohtaja ja muistuttaa, että pitkäaikaishoidon kirjo vaihtelee tehostetusta palveluasumisesta vuodeosastoihin, eikä yksittäisiä kokemuksia pidä siksi yleistää. Helsingin sosiaali- ja terveysviraston palvelualueen johtaja on samaa mieltä. "Noista näkemyksistä ei voi tehdä valtakunnallisia johtopäätöksiä. Laitoksissa on eroja. Varmasti on jopa hoitajakohtaisia eroja. Pirhonen on osunut sitten huonoihin paikkoihin" (HS 17.10).
Pitkäaikaishoidossa on eroja eikä kahden paikan perusteella voi yleistää, mutta itselleni tulee valitettavasti oitis mieleen useita väitöskirjoja, joissa ollaan Pirhosen kanssa samoilla linjoilla. Esimerkiksi Sanna Järnström (2011) tekee asiansa selväksi jo väitöskirjansa nimessä: "En tiedä mitä ne ajattelee mun kohtalokseni" - Etnografinen tutkimus asiakkuudesta ja asiakaslähtöisyydestä geriatrisessa sairaalassa. Myös Frank Martela (2012) ja Elisa Virkola (2014) toteavat väitöksissään, että hoitajilla tulee olla aikaa keskusteluun, luottamuksen rakentamiseen sekä ikääntyneen voimavarojen tukemiseen. Riitta Räsänen (2011) osoitti väitöksessään, että tyytyväisyys hoitajiin ja heiltä saatuun aikaan ei ollut sidoksissa henkilöstön määrään, vaan hyvää elämänlaatua tuottaneissa yksiköissä henkilöstömitoitukset ja kustannukset olivat alhaisimpien joukossa.
Onko Pirhonen siis vain sattumalta ”huonoissa paikoissa”? Jokainen voi tulkita vanhustyön arkea seuraavien väitösten perusteella:
Hanna-Mari Alanen (2007): Ikääntyneiden psykoosilääkkeiden käyttö on Suomessa maailman korkeimpia sekä pitkäaikaisessa laitos- että kotihoidossa
Pinja Halme (2011): Nykyisistä työntekijöistä on huolehdittava paremmin, jotta he jaksaisivat eläkeikään saakka
Kristiina Hellsten (2014): Vanhustenhoidossa työskentelevien kokemus omasta työkyvystä koheni merkittävästi, kun työolojen ergonomiaa parannettiin
Helena Hirvonen (2014): Rutiininomaisuuteen syynä ovat kiire sekä hallinnollinen kulttuuri, joka korostaa teknisesti mitattavia suorituksia vuorovaikutuksen sijaan
Helka Hosia-Randell (2010): Helsinkiläisten vanhainkotien pitkäaikaisasukkaat käyttivät keskimäärin kahdeksaa lääkettä päivittäin, ja psyykelääkkeiden käyttö on kansainvälisiin tutkimuksiin verrattuna yleistä
Johanna Jyrkkä (2011): joka neljäs yli 75-vuotias käytti vähintään kymmentä lääkettä, ja niistä keskimäärin kolme lääkettä oli määrätty samaan sairauteen
Niina Karttunen (2014): Vähintään kolme kuukautta kestänyttä kroonista tuki- ja liikuntaelinkipua koki 49% kotona asuvista iäkkäistä
Teija Kaustinen (2011): Aikaa potilaan välittömään hoitotyöhön on yhä vähemmän ja ainoastaan välttämätön hoitotyö on ehditty varmistaa ja tehdä
Sari Kehusmaa (2014): Suomalaiset hoitavat itse eniten omaisiaan Euroopassa - suurin osa avusta ei kuitenkaan kuulu omaishoidon tuen piiriin
Petri Laine (2013): Työhyvinvointi koostuu neljästä tekijästä - työn mielekkyys, vaikutusmahdollisuudet, kiire ja työn hallinta
Antti Liukas (2011): Korkea ikä nostaa lääkkeiden haittavaikutusten riskiä. Tästä huolimatta vanhuksia ei ole riittävästi tutkittu ja usein ikäihmiset suljetaan pois kliinisistä tutkimuksista
Sanna Laulainen (2010): Työntekijöiltä odotetaan aktiivista ja vastuullista toimijuutta, mutta käytännössä mahdollisuudet vastata näihin odotuksiin ovat rajalliset
Eeva-Liisa Naukkarinen (2008): Itsemäärääminen ei potilaiden mielestä toteutunut yhtä hyvin kuin henkilöstö arvioi
Pirkko Paavola (2012): Luottamushenkilöt ja johtavat viranhaltijat kuuntelevat enemmän toisiaan kuin kuntalaisia ja palveluja antavia työntekijöitä
Laura Pekkarinen (2008): Vanhuksille annetaan vähemmän antipsykoottisia lääkkeitä osastoilla, joilla hoitajat kokevat voivansa vaikuttaa työhönsä
Taina Pitkäaho (2011): Suomessa terveydenhuollossa työskentelee noin 100 000 hoitotyön ammattilaista, mikä on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Suhteutettuna asukaslukuun se on huomattavasti yli EU-alueen keskiarvon
Juha Puustinen (2014): Muisti ja älykkyys eivät palautuneet ennalleen puoli vuotta sen jälkeenkään, kun unilääkkeiden käytöstä oli luovuttu
Eija Rautasalo (2008): Hoitotyön ammattilaiset eivät tiedä, mitä tehdään seksuaalisesti häiritsevän potilaan kanssa
Maria Rikala (2012): Lyhytaikaiseen hoitoon tarkoitettuja uni- ja rauhoittavia lääkkeitä käytetään jopa vuosien ajan
Reetta Saarnio (2009): Fyysisten rajoitteiden käyttö on yleistä vanhusten laitoshoidossa, erityisesti terveyskeskusten vuodeosastoilla sekä yli 20 asiakaspaikan hoitoyksiköissä
Maritta Salonoja (2011): Psyykenlääkkeiden tunnistaminen iäkkäiden kaatumisten vaaratekijänä on puutteellista
Niina Savikko (2008): Yksinäisyyden lievittymisen kannalta tärkeämpää ryhmissä oli se, miten toiminta toteutettiin kuin se, mitä ryhmissä tehtiin
Minna Stolt (2013): Vain kahdella tutkituista yli kolmestasadasta kotihoidon palveluja käyttäneestä ikäihmisestä oli täysin terveet jalat
Merja Suominen (2007): Virhe- ja aliravitsemus on yleistä vanhainkodeissa ja sairaaloissa
Sirpa Syvänen (2003): Henkistä kuormittavuutta lisäsi tunne siitä, että työssä jouduttiin tinkimään sekä määrällisistä että eettisistä ja laadullisista tavoitteista
Tuire Tirkkonen (2010): Viidennes sairaalahoidetuista potilaista altistuu sopimattomalle lääkeyhdistelmälle
Paulus Torkki (2013): Parhaista terveydenhuollon toimintamalleista on tietoa, mutta niitä ei käytetä
Riitta Turjamaa (2014): Iäkkäiden kotihoidossa tehdään puolesta ja keskitytään päivittäisten toimintojen, lääkehoidon sekä välttämättömien hoitotoimenpiteiden rutiininomaiseen suorittamiseen
Tuulikki Ukkonen-Mikkola (2011): Vanhukset voivat kaivata seuraa ja kumppanuutta jopa enemmän kuin hoitoa
Katja Valkama (2013): Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaalta odotetaan aktiivisuutta, joka toisaalta usein tulkitaan liialliseksi vaativuudeksi, jopa hankalaksi asiakkuudeksi
Pia Vähäkangas (2010): Kuntoutumista edistävässä toiminnassa tärkeämpää on säännöllisyys kuin päivittäinen määrä
Satu Ylinen (2008): Hyvää tarkoittavasta ihmisen voimavarojen esiin nostamista korostavasta lähtökohdasta on tullut keino, jolla legitimoidaan auttamiseen ja tukemiseen suunnattujen resurssien pienentäminen
Tuulikki Ylä-Outinen (2013): Omassa kodissaan asuvat ikääntyneet kuvaavat palvelutaloa ”mainioksi paikaksi kehnolle”, mutta itse he eivät kuitenkaan halunneet sinne muuttaa
Hoitajat saattavat kokea ajanpuutteen vuoksi riittämättömyyden tunnetta, sanoo ammattiliitto Superin puheenjohtaja Silja Paavola. "Tämä on ihan oikeasti asia, joka nostaa hoitajien eettistä kuormaa: kiireen vuoksi ei keritä tehdä kuin välttämätön." (HS 17.10.)
Mikä avuksi? Omaisten pitäisi tuntea itsensä tervetulleiksi vanhuksen kotiin. Lähtölaukauksen voisi antaa tämä esite.