Ikäihmisten kotona pärjääminen maaseudulla ei ehkä aiheista ole sitä kaikista mediahohdokkainta tai palstatilaa kuluttavinta laatua. Poissa silmistä ja poissa mielestä -sanonta saattaa tässäkin toteutua, ja näinhän se helposti onkin. Enemmän meitä häiritsevät asiat, jotka ovat silmissämme ja arjessamme läsnä, kuin sellaiset asiat, joita ei edes tule ajatelleeksi ja jotka eivät meitä itseämme läheisesti kosketa. Mediasta saamme kuitenkin lukea, miten maaseutualueen rintamamiestalot, perintömökit ja asumukset ovat lähestulkoon riippakiviä joko asujilleen tai niitä periville sukulaisille. Nyt todellakin olisi ostajan markkinat, jos tahtoo maaseudun rauhasta omakotitalon. Kaikkien ihmisten tulisi siis tätä taustaa vasten muuttaa kaupunkeihin tai kuntakeskuksiin, joissa palvelut ja naapurit ovat lähellä, palvelut ovat edullisemmin tuotettavissa ja valinnanvaraakin on näennäisen paljon. Vai pitäisikö?
Koti jo vain sananakin tuo mieleemme tunteita ja muistoja ja se sisältää jokaiselle meistä paljon erilaisia merkityksiä. Maaseudulla ikänsä tai ainakin suurimman osan elämästään eläneet ihmiset ovat osa ympäristöään, heidän panoksensa on näkynyt konkreettisesti joko metsäpalstalla tai heinäpellolla. Talot tai tilat on monesti kyläläisten keskuudessa nimetty talon isännän mukaan. Kodilla on myös ollut merkittävä rooli monissa elämän tärkeimmissä tapahtumissa, siellä on menty vihille, kastettu lapset, jaettu ilot sekä surut ja siellä on saanut sukupolvien ketju näkyä ja kuulua.
Kuva: Punainen lato talvisessa maalaismaisemassa (Pixabay)
Olisi tärkeää, että koti saisi olla se turvasatamamme elämämme ehtoopuolellakin. Sellainen paikka, jossa me itse saamme päättää missä kaappi seisoo tai mitä kukkia ikkunalaudalta löytyy. Tai, että vähintäänkin meiltä kysyttäisiin mistä kukista me pidämme tai, että sopisiko jos kaappia vähän siirretään niin, että tarvittavat apuvälineet mahtuisivat viereen vähän paremmin. Entä onko ihminen kuitenkin kaikista onnellisin omassa kodissaan – missä ikinä se sitten onkaan?
Olen saanut tutustua Helmi Hyvää elämää ikääntyneenä -hankkeeseen tämän kuluneen syksyn ajan. On ollut mielenkiintoista vierailla maaseutukylissä, tavata ikääntyneitä ja näiden kysymysten parissa toimivia ihmisiä julkishallinnon sekä kolmannen sektorin piirissä. Olen päässyt pohtimaan etsivää vanhustyötä ja miten se voisi näkyä maaseudulla asuvien ikääntyneiden, ehkä yksinäistenkin ihmisten elämässä konkreettisesti. Kukapa meistä haluaisi kotinsa jättää ja yleisesti toivommekin, että siellä mahdollisimman pitkään pärjäisimme. Ja jos haluaisimmekin ehkä muuttaa lähemmäs palveluja tai sukulaisia tai ystäviä, voisimme tehdä sen omasta tahdostamme, emmekä pakon alla. Tämän päivän ikääntyneillä on osalla vielä muistoissaan evakkoretket ja heille kodilla tai sen jättämisellä voi olla vielä suurempi merkitys kuin urbaanilla kaupunkilaisella, joka on tottunut muuttamaan työn tai vaikkapa parisuhteen perässä.
Ikääntyessämme ja toimintakykymme mahdollisesti aletessa emme kuitenkaan välttämättä pärjää kotona ilman toisten tukea tai apua. Jos meillä ei ole omaisia lähellä, joudumme ehkä turvautumaan vieraiden apuun. Meillä on mahdollisuus ostaa palveluja mutta sitten kun nekään eivät ole riittäviä, voi olla, että kotiimme tuodaan erilaisia hämmentäviä laitteita ja apuvälineitä. Parastahan olisi, jos voisimme näihin erilaisiin laitteisiin tutustua ja ottaa niitä käyttöön jo silloin kun ne eivät vielä ole niin kovin hämmentäviä ja ehkä pelottaviakin. Valitettavasti resursseja tällaiseen ennakoivaan teknologisten laitteiden käyttöön on vain harvoin. Asia voi näyttäytyä eritavoin niille sukupolville, joiden elämässä digitaalisuus on läsnä päivittäin ja teknologisten laitteiden hyödynnettävyys lähes itsestäänselvyys. Onneksi tänäkin päivänä on ihmisiä, kutsutaan heitä vaikkapa vapaaehtoistoimijoiksi, jotka ovat valmiita tarjoamaan apuaan, aikaansa ja seuraansa siksi, ettei kenenkään tarvitsisi olla yksinäinen. Vapaaehtoisten kautta voi saada seuraa ulkoiluun, kauppareissulle, konserttiin, tai vaikka ihan juttukaveriksi kotiin. Itselle tämä kaikki toiminta tiivistyy yhteen sanaan – lähimmäisenrakkauteen. Jokainen vapaaehtoistoiminnassa mukana oleva saa itselleenkin hyvän mielen, kun voi auttaa läheistään, vaikka sitten ihan tuntematontakin.
Olen huomannut, että hanketyö on paljolti yhteistyötä ja verkostoitumista. Ihmisten ja eri toimijoiden yhteen saattamista, keskustelun avauksia ja myös rohkeutta nostaa esille erilaisia huomioita. Tuntuu haikealta palata opiskelujen pariin näin mielenkiintoisen syksyn jälkeen, mutta joka tapauksessa olen saanut reppuuni runsaasti eväitä ja uskon että monet kohtaamiset jäävät mieleeni pitkäksi aikaa. Kiitos kaikille, ehkäpä vielä tapaamme.
Maria Karhu-Parkkonen
sosionomi-diakoniopiskelija, Diakonia-ammattikorkeakoulu
