Mitä tiedän yhteisöllisestä asumisesta. Mieleeni tulee asukasyhteisö, jossa ihmiset kuokkivat kesällä yhteistä kasvimaata ja talvisin tekevät vuorotellen lumitöitä. Tai kun pihan töihin ei enää iän myötä jakseta, juodaan yhdessä kahvia yhteisessä tuvassa talvi-illan hämärtyessä. Niin, miksipä ei. Ensimmäisen kerran törmäsin yhteisöllisen asumisen ratkaisuihin, kun sain kuulla Tanskassa toteutetuista uudenlaisista malleista yliopistollani Jyväskylässä järjestetyssä seminaarissa. Silloin ajattelin esimerkkien olevan hienoja, mutta Suomessa niihin on sytytty vielä hieman hitaasti. Minulla oli mahdollisuus perehtyä esimerkkeihin Suomesta ja maailmalta lisää Yhteinen koti maalla -hankkeen tiimoilta.

Perehtyessäni yhteisöasumisen erilaisiin toteutuksiin meillä Suomessa, huomaan ajattelevani aihetta omalta kohdaltani hieman kaksijakoisesti. Minä, hyvin supisuomalaiseksi maalaistytöksi itseni mieltävä nuori nainen huomaan pohtivani, että pystyisinkö itse asumaan jossain yhteisöasumisen muodossa. Yhteisöllisessä asumisessa on lähtökohtaisesti varmasti hyvinkin hedelmällistä se, että yhteisössä on mahdollisuus asua monen ikäisiä ihmisiä vauvasta vaariin. Aihetta tutkiskellessani törmäsinkin monenlaisiin maailmalla toteutettuihin yhteisöasumisen malliympäristöihin, joissa samassa pihapiirissä asui ihmisiä monesta eri ikäryhmästä. Yhteisön väkeä ei yhdistä ikä, vaan yhteinen arvomaailma. Kuinka hieno mahdollisuus olisikaan oppia viisautta vanhemmilta asukkailta ja samalla ikäihmiset voisivat piristyä, tai vaihtoehtoisesti välillä tietysti hieman raivostuakin, nuorempien vilkkaudesta. On myös toteutettu yhteisöllisiä ratkaisuja, joissa ikäihmiset asuvat ikätovereidensa kanssa ja toteuttamisessa on menty senioreiden tarpeet edellä. Esimerkkinä Suomesta on Jyväskylässä Varttuneiden asumisoikeusyhdistys Jaso, jonka taloissa yhteisöllisyys on tärkeä toimintaperiaate ja näkyy monenlaisena toimintana.

Tänä päivänä asutus maaseudulla on harvemmin asuttua kuin ennen. Tämä asettaa omat haasteensa yhteisöllisyydelle. Naapurin tavatakseen täytyy olla käytettävissä jonkinlainen kulkuväline. Vakuutusyhtiö Ilmarisen tänä vuonna julkaiseman tutkimuksen mukaan kaupungeissa yhteisöasumisen muotoihin suhtaudutaan positiivisemmin kuin maaseudulla. Kenties kaupungeissa ollaan jo valmiiksi totuttu läheisempään rinnakkaiseloon. Yhteisöasumiseen suhtaudutaan kuitenkin tänä päivänä melko positiivisesti ja aihe on saanut viime vuosina tasaiseen tahtiin huomiota myös mediassa. Tällä hetkellä kolmannesta eläkkeelle jäävistä henkilöistä kiinnostaa yhteisöasuminen. Tärkeimpänä yhteisöasumisen edellytyksenä ihmiset pitävät samanlaisia arvoja kanssa-asujien kanssa. Kolmannes eläköityvistä ajattelee, että voisi asua ystävien kanssa ja neljäsosa voisi kuvitella asuvansa omien lapsiensa kanssa. (Ilmarinen 2017) Yhteisöasuminen vaatii ihmiseltä halua osallistua yhteisön toimintaan, jotta tavoitteet täyttyvät. Itse ajattelen, että yhteisöllisyyden luomiseksi täytyy olla jonkinlaista yhteistoimintaa, jotta yhteisö voi nivoutua yhteen. Vastaan tulevissa yhteisöllisissä asumismuodoissa tätä on toteutettu monella tavalla, aina yhteisestä ruuanlaitosta laulupiireihin tai viikoittaiseen bingoiltaan. Tämä vaatii itsenäisesti toimivalta yhteisöltä tapahtumien järjestämiseen kiinnostuneita henkilöitä.

Samalla mietin, miten maalaiskylissä asuvat seniorit asian kokevat. Usein kotitila on saattanut olla jonkun kauan sitten eläneen sukupolven rakentama. Pellot on kuokittu omaa hikeä vuodattaen ja taloa on pidetty rakkaudella. Omaan asuinympäristöön liittyy paljon tunteita. Voin kuvitella maatiloilla olleen ennen paljonkin yhteistyötä kylän muiden ihmisten kanssa ja onhan piiat ja rengitkin tulleet talon ulkopuolelta. Ehkä yhteisöllisyys ei maaseudulla ole vierasta, mutta sen sijaan se, miten sitä pystyisi toteuttamaan nykypäivänä modernien ratkaisujen, esimerkiksi teknologian turvin, saattaa vielä olla. Suomessa on jo toteutettu monia pilotteja esimerkiksi näköpuhelimien kanssa, joissa hoitaja ja ikäihminen voivat olla toisiinsa yhteydessä ruudun kautta. Kotona asumisen mahdollistamiseksi onkin jo otettu suuria harppauksia teknologian turvin. Itse olen kokenut omassa perhepiirissäni kotitiloihin kohdistuvan yli sukupolvien kulkevan rakkauden. Tähän saakka kotitilani vanhukset ovat asuneet viimeiset vuotensa perinteisessä vanhainkodissa ja onkin ymmärrettävää, että esimerkiksi kotona asuva mummoni on halunnut asua kotona niin pitkään kuin mahdollista.  Yhteinen koti maalla -hankkeessa lähdetään liikkeelle senioreiden omista tarpeista ja onkin mielenkiintoista kuulla, mitkä ovat heidän toiveitaan ja tarpeitaan yhteisölliselle asumiselle.

Ajatellessani omaan persoonaani soveltuvaa yhteisöllisyyttä, huomaan suhtautuvani moniin malleihin hieman vastahakoisesti. Johonkin kuuluvuuden tunne ja oman toimijuuden ylläpito on tutkitustikin tärkeitä rakennuspalikoita laadukkaan elämän reitillä, mutta silti vastaan tulevat vaihtoehdot eivät tunnu koskettavan minua. Yhtäkkiä huomaan innostuvani. Yhteisöasumisen malleista yksi osuu ja kolahtaa. ”Hitsi, miten upeaa!”, huomaan ajattelevani. Yhteisöasuminen ei sovi kaikille eivätkä kaikki yhteisöasumisen muodot sovi yhteisöllisyydestä nauttivallekaan. Monimuotoisuus onkin kenties yksi kehiteltyjen yhteisöllisten asumismuotojen suurin rikkaus. Nämä asumisyhteisöt eivät koskaan tule sopimaan kaikille, mutta monelle seniori-ikäisille niistä varmasti löytyy mahdollisuuksia laadukkaan ikääntymisen polulla. Myös Ympäristöministeriö (2012) on todennut monimuotoisille asumisen ratkaisuille olevan kysyntää. Tuppurainen (2006) on todennut tutkimuksensa loppuraportissa iäkkäiden arvostavan asumisympäristössään hoidettuja ja maisemallisesti tai historiallisesti arvokkaita rakennettuja ympäristöjä tai luonnonympäristöjä. Yhteisöllisyys voi tarkoittaa jotain paljon löyhemminkin järjestettyä toimintaa, kuin varsinaisesti asumisyhteisöä. Yhteisöllisisyyttä voi luoda omaan asuinympäristöön helpoimmillaan esimerkiksi hyvin organisoidun vapaaehtoistoiminnan kautta, joka tavoittaa yksinäiset ikäihmiset omista kodeistaan.

Ja millainen tapa se sitten on, jolla minä olisin valmis toteuttamaan yhteisöllisyyttäni? Jätettäköön se arvoitukseksi, mutta tavassani elää yhteisöllisesti näkyisivät ainakin harrastukseni ja arvoni. Toistaiseksi on kuitenkin elämättä vielä työelämän haasteet, ruuhkavuodet ja kaikki ne vaiheet, joita ei vielä osaa odottaakaan. Saa nähdä, miltä asumisen tulevaisuus näyttää minun lähestyessä seniori-ikää.

 

 

Viivi Järvinen
Korkeakouluharjoittelija
Jyväskylän yliopisto, Terveystieteiden tieteenala