On syyskuun ensimmäinen päivä ja sää on sen mukainen – ei oikein varma siitä onko vielä kesä vai joko syksy on alkanut. Ruoho on märkää, tai sitten kuvittelen vain niin. Olen tullut paikalle ennen muita, kulkenut ohi omenatarhan ja riihen, kävellyt rantaan, josta näkee tuulimyllyt ja Tervasaaren. Jokin kahisee kaislikossa. Kurki on noussut siivilleen.

Pääsin osallistumaan Jamilahden kansanopistolla 1.9. järjestettyyn työpajaan, jossa pohdimme ikääntyneiden yhteisöllisen asumisen eri muotoja ja kiinteistöjen omistaja Karjalan Evankelinen Seura ry:n aiheeseen tarjoamia mahdollisuuksia. Paikalla oli monen eri yhdistyksen, vanhusneuvoston ja Haminan kaupungin edustajia, joista jokaiselle aihe oli erittäin tärkeä.

Kuten aina suomalaisten kokoontuessa yhteen työn ja merkityksellisten asioiden äärelle, päivä alkoi kahvihetkellä. En tiedä onko asiaa tutkittu, mutta aamunavaus kuumien kupillisten ääressä tuntui tekevän ilmapiiristä välittömämmän ja jokainen toivotettiin sanattomasti tervetulleeksi mukaan keskusteluun. Jos vitsaillaan, voitaisiin sanoa, ettei tämä ole aina Kymenlaakson puolella yhtä itsestäänselvyys kuin Etelä-Karjalassa, vaikka pienempien pitäjien ihmiset osaavatkin kyräillä lappeenrantalaisille siinä missä kymiläiset kotkalaisille ja vehkalahtelaiset haminalaisille.

(Vehkalahden Neuvottomassa kasvaneena, Kotkan Korelassa asuneena ja sittemmin Lappeenrannan Joutsenoon asettuneena nämä ennakkoluulot minulle suotakoon.)

Kokeneemmat osallistujat muistelivat 70-lukua ja kartanolla asunutta kirkkoherraa, nuoremmat kertoivat 90-luvun hääjuhlista. Tuli selväksi, että Jamilahdella oli erityinen paikka monien sydämissä, vaikkei siellä vierailu viikon tai edes kuukauden rutiineihin kuulunut.

Päivä ei tietenkään ollut pelkkää kahvia, pullaa ja yhdessäoloa, vaan saimme aidosti informatiivisen läpileikkauksen ikääntymisen erityiskysymyksiin. Kuuntelimme läpi tärkeitä esityksiä esteettömyydestä ja toiminnallisuudesta – joka oikeastaan on esteettömyyttä, kuten VTKL:n Jukka Laakso ansiokkaasti huomautti – jotka ovat harvemmin mielessä, jos ikä ja terveys eivät ole asettaneet liikkumiseen ja olemiseen rajoitteita. Mitä turvallinen elämä vaatii, kun omaan muistiin tai jalkoihin ei voi enää sataprosenttisesti luottaa?

Saavutettavuudelle pitäisi jokaisen uhrata joskus ajatus tai pari; siten huomaisi elämän mielettömyyden. Miksi oikeastaan laitamme pistorasiat lattianrajaan, kun selkävaivatonkin pääsee helpommalla, jos se on tarttumakorkeudella? Miksi vaatekaappien alla on sokkelit? Miksi asennamme keittiöiden saarekkeisiin hellan, mutta emme paikkaa mihin kaataa kuumat vedet?

Pääsimme lounaan jälkeen esittelykierrokselle tiluksille, jotka hätäisimmät meistä (allekirjoittanut) olivat ehtineet jo kiertää. Suurimman vaikutuksen taisi tehdä ranta ja sitä ympäröivät humisevat lehtipuut. Itse kukin pystyi kuvittelemaan itsensä laiturin nokkaan onkivapa kädessä ja varpaat vedessä. Kaupunki oli samaan aikaan näköyhteyden päässä ja kuitenkin kaukana suoden oman rauhan.

Opiskelija-asuntola oli tyhjä ja pienen pintaremontin tarpeessa. Saunomaan olisi päässyt ja mattojakin saattoi pestä pyykkituvassa, mutta kodiksi rakennusta ei voinut kutsua. Vielä.

Päivän lähestyessä loppuaan istuimme kahden eri pöydän ääreen jakamaan ajatuksia siitä, millaisia asioita senioreiden yhteisölliseltä asumiselta vaadittaisiin, jotta se houkuttelisi asukkaita ja olisi mielekäs koti loppuelämäksi tai ainakin niin pitkäksi aikaa kuin toimintakykyä riittää.

Tilojen haasteet olivat samoja kuin miksi luulen opiskelijoiden asuntolan hylänneen. Nyt asuinhuoneet olivat pieniä, valtaosa jaettiin toisen kanssa ja ruokakin laitettiin yhteisessä tilassa. Vaikka piparien ja pullien leipominen yhdessä voikin olla yhteisöllisyyttä parhaimmillaan ja kallisarvoista yhdessä vietettyä aikaa, ihmiset – niin nuoret kuin vanhatkin – kaipaavat omaa tilaa. Varsinainen tilan tarve on subjektiivinen kokemus, yksi on tyytyväinen 16 neliön yksiöön toisen kaivatessa viittäkymmentä, mutta oma keittiönurkkaus, wc ja suihku ovat jo välttämättömyyksiä. Nämä ovat niitä muutoksia, jotka hankkeen kautta tulevat mahdolliseksi.

Jamilahden opiskelija-asuntolassa on potentiaalia, sen kaikki näkivät. Ympäröivä luonto on kaunis, asuinalue vaikutti rauhalliselta ja kukapa ei haluaisi sanoa asuvansa Poitsilan kartanolla. On helppoa heittäytyä runolliseksi ja sanoa minä ainakin muutan tänne. Seuraava askel on konkretia, kun seiniä pitää alkaa kaataa ja siirtää, asuntolahuoneita yhdistää, budjetteja laskea ja halukkaita muuttajia etsiä.

Päivä päättyy ja nousen autooni, lapsi pitää hakea hoidosta. Viimeksi tein lähtöä Jamilahdesta yli kymmenen vuotta sitten nuorena, ajokortittomana luovan kirjoittamisen leiriläisenä. Pystyn edelleen osoittamaan sormella mistä ikkunasta katselin pihamaalle ja salaa pelkäsin kartanon kummitusta. Näen asuntolarakennuksen, josta maali kuoriutuu hiljaa irti. Toivon todella, että annamme sille uuden elämän.

Marianne Suntio
Sosionomi (AMK)-harjoittelija
Saimaan ammattikorkeakoulu