Mitä jos heräisit huomenna talosta, jossa asut yksin? Kotisi on todella pitkän matkan päässä kaupasta ja naapuritalossa on asukkaita vain kesäisin. Ulkona on satanut ensilumi ja maa kimaltaa valkeana. Haluaisit hypätä kenkiisi ja sännätä nauttimaan raikkaasta pakkasilmasta, mutta et uskalla. Et ole ehtinyt hankkia vielä nastoja kenkiisi ja piha on peilijäässä. Jos ulkona sattuisi jotain, saisitko ikinä apua? Tyttäresi osti sinulle uuden puhelimen, mutta et osaa oikeastaan käyttää sitä. Puheluun vastaaminen onnistuu, sillä olet pärjännyt tähän asti. Ulkoilun sijaan juot kupin kahvia. Kahvikin alkaa olemaan vähissä. Olet käyttänyt asiointikuljetusta päästäksesi kauppaan. Miehesi menehtyi äkillisesti kesällä, eikä sinulla ole ajokorttia. Asiointikuljetus ei kuitenkaan saapunut tällä viikolla alkuviikon myrskyn tekemien vahinkojen takia. ”Kyllä sitä on ennenkin vähällä pärjätty, on pärjättävä nytkin”, ajattelet itseksesi. Otat hörpyn kahvistasi ja katselet ikkunasta lintujen leikkiä. ”Osaisinpa minäkin lentää” tuumaat.
Jos tämä olisi sinun arkeasi, miltä sinusta tuntuisi? Minä kokisin varmasti itseni yksinäiseksi ja oman kotini vangiksi. Ollessani harjoittelussa Helmi hyvää elämää ikääntyneenä -hankkeessa minulle selvisi, että tällainen arki voi olla joillekin ikääntyneille hyvin todellista. Kiersimme kyliä Hyvä ikääntyminen -kyläkierrosten aikana Rautjärven ja Savitaipaleen alueilla ja kuulimme ikääntyneitä. Tuntui että, mitä kauempana kylä oli palveluista, sitä turvattomampi olo kylän asukkailla oli.
Ikäihmisten kotona asuminen on otettu ehkä turhan kirjaimellisesti. Monet varmasti toivovat saavansa asua omassa kodissaan loppuun saakka, mutta se ei tarkoita sitä, että heidät voisi sinne unohtaa. Viikoittainen kauppareissu lähimarkettiin ei riitä, jos ainoa mahdollisuus sosiaaliseen kanssakäymiseen on automatkat. Emme voi vaatia ikääntynyttä myymään kotiaan ja muuttamaan palveluiden lähelle yhtään sen enempää, kuin voisimme vaatia työtöntä muuttamaan toiselle puolelle maata töiden perässä. Me kaikki vanhenemme joskus ja tämän päivän ikääntyneet ovat hekin olleet joskus nuoria. He rakensivat itselleen elämän luottaen hyvään. En usko, että heistä kukaan olisi osannut kuvitella heräävänsä joku aamu kotoaan tajuten, että on yksin eikä pääse liikkumaan pihapiiriä pidemmälle. Palvelut, joiden varaan he laskivat ovat siirtyneet kauemmas ja kylä on hiljentynyt.
Hankkeen myötä on onnistuttu valottamaan kylien ja ikääntyneiden todellista tilannetta muulle maailmalle. Kyläkierrokset ovat tuoneet yhteen toimijoita eri sektoreilta ja näin on luotu jo tiiviimpi verkosto. Tämä verkosto voi yhdessä alkaa kehittää toimintaa ja palveluita, jotka palvelisivat nimenomaan heitä, jotka asuvat kaukana kaikesta. Tällaista ideointia ja kehittämishenkisyyttä on ollut todella ilo saada seurata. Harjoittelu antoi minulle paljon ja jään innolla odottamaan tulevaa.
Pihaan kaartaa auto. Se on vapaaehtoistyöntekijän punainen Volvo. Kiiruhdat avaamaan oven ja toivotat vieraasi tervetulleeksi. ”Toin erilaisia lankoja. Ajattelin, että voisit opettaa minulle tänään sitä virkkausta niin kuin viimeksi oli puhetta”, hän toteaa astellessaan ovesta sisään. ”Tottahan toki! Käy peremmälle, keitin juuri meille pannun kahvia”, sinä vastaat.
Tiia Eskelinen
Sosionomiopiskelija, LAB-ammattikorkeakoulu