Etelä-Karjalan Muisti järjesti kansainvälisenä Alzheimer-päivänä perinteisen muistiseminaarinsa, joka keräsi kokoon järjestön aktiiveja, ikääntyneiden kanssa toimivia ammattilaisia ja muistisairauden diagnoosin saaneita sekä heidän läheisiään.
Vuoden teema pyrki muistuttamaan ihmisiä siitä, että jokaisen muisti on haavoittuvainen. Niillä yli 40-vuotiailla työikäisillä, joilla on haasteita muistamattomuuden kanssa, diagnosoidaan joka neljännellä jokin muistisairaus, yleensä Alzheimerin tauti. Vaikka muistiongelmat voivat yhtä hyvin johtua kuormittavasta elämäntilanteesta, elämäntavoista tai muusta elimellisestä sairaudesta, tämä ei poista sitä tosiasiaa, että yhä useampi meistä kohtaa kognitiivisista syistä johtuvia vastoinkäymisiä työssään ja arjessaan.
Ei tarvitse olla pitkälle muistisairas ollakseen eksyksissä omassa kotikaupungissaan, jos liikennejärjestelyihin ja julkiseen liikenteeseen on tullut muutoksia. Uudet, korkeat rakennukset muuttavat kaupunkisiluettia niin, etteivät omat muistikuvat vastaa nykyisyyttä, ja saattavat peittää näkyvistä sen kivijalkaliikkeen, joka ”oli varmasti ihan tuossa noin”.
Seminaarissa nostettiin esiin teemoja, joihin on haettu ratkaisua myös Yhteinen koti maalla –hankkeessa. Miten teemme ympäristöstämme turvallisen ja toimivan? Miten helpotamme liikkumista palveluiden luokse tai saamme palvelut niitä tarvitsevalle?
Seminaarissa Muistiliiton liittovaltuuston varapuheenjohtaja Sirpa Pietikäinen muisti kuulijoita videotervehdyksellä, jossa muistutti kaupunkisuunnittelun merkityksestä muistin heikkenemisen kynnyksellä. Annammeko tunnistettavien maamerkkien kohota kaupunkien keskustoissa? Pystytämmekö selkeitä opasteita, jotka kertovat missä suunnassa on kirjasto, kaupungintalo tai uimahalli? Ovatko yleisimmät asioimispaikat sijoitettu lähekkäin ja yhdistetty kenties katuun maalatuilla viivoilla, joita voi seurata? Entä julkiset kulkuneuvot, kuinka selvästi bussista näkee mihin se on menossa tai mikä pysäkki on tulossa?
Seminaarissa puhuttiin myös omannäköisen elämän mahdollistamisesta. Moni meistä haluaa asua omassa kodissa niin pitkään kuin mahdollista, mutta ensimmäiseksi haasteeksi muodostuu usein se, ettei kotoa pysty enää poistumaan liikkumiskyvyn tai ajokortin mentyä. Kuka täyttää jääkaapin, kun ei siihen enää pysty? Eivätkö tällaiset asiat mietitytä myös meitä, jotka toimintakyvyiltämme olemme vielä tehokkaita ja tuottavia? Mitä sitten, kun sairastun oksennustautiin enkä pääse sängystä ylös kuin korkeintaan ovelle?
Suuremmissa kaupungeissa on jo mahdollista tilata ruokaa kotiin ravintolasta ja yhä useampi kauppa on ottanut käyttöönsä kauppakassipalvelun. Hierojat ja jalkahoitajat tekevät kotikäyntejä, jotkut kampaajatkin. Jos emme saa ihmistä palvelun luo, saamme ainakin palvelun hänelle. Näitä käytäntöjä voimme kehittää ja siten autamme paitsi ikääntyneitä, myös itseämme.
Marianne Suntio, sosionomiopiskelija, Yhteinen koti maalla -hanke
