Vastaus: STM

Sosiaali- ja terveydenhuoltopalvelujen kieli

Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 40 §:ssä ja terveydenhuoltolain (1326/2010) 6 §:ssä on säädetty sosiaali- ja terveydenhuoltopalvelujen kielestä. Näiden säädösten mukaan yksikielisen kunnan ja sairaanhoitopiirin kuntayhtymän on järjestettävä terveydenhuollon palvelunsa kunnan tai kuntayhtymän kielellä. Kaksikielisen kunnan ja kaksikielisiä tai sekä suomen- että ruotsinkielisiä kuntia käsittävän kuntayhtymän on järjestettävä terveydenhuollon palvelunsa suomen ja ruotsin kielellä siten, että asiakas ja potilas saavat palvelut valitsemallaan kielellä. Sosiaalihuollon osalta on säädetty, että yksikielisissä kunnissa ja kuntayhtymissä järjestetään sosiaalihuolto kunnan tai kuntayhtymän kielellä.

Potilaan ja asiakkaan oikeudesta käyttää suomen tai ruotsin kieltä, tulla kuulluksi ja saada toimituskirjansa suomen tai ruotsin kielellä sekä hänen oikeudestaan tulkkaukseen näitä kieliä viranomaisissa käytettäessä säädetään kielilain (423/2003) 10, 18 ja 20 §:ssä.

Kielilain 10 §:ssä on säädetty yksityishenkilön kielellisistä oikeudesta viranomaisissa. Pykälän 2 momentin mukaan yksikielisessä kunnallisessa viranomaisessa käytetään kunnan kieltä, jollei viranomainen pyynnöstä toisin päätä tai jollei muualla laissa toisin säädetä. Jokaisella on kuitenkin oikeus käyttää omaa kieltään ja tulla kuulluksi omalla kielellään viranomaisen aloitteesta vireille tulevassa asiassa, joka välittömästi kohdistuu hänen tai hänen huollettavansa perusoikeuksiin tai joka koskee viranomaisen hänelle asettamaa velvoitetta.

Hallituksen esityksen (HE 92/2002) perusteluissa 10.2 §:n osalta on todettu muun muassa seuraavaa. Erityislainsäädäntöön, esimerkiksi terveydenhuolto- ja sosiaalilainsäädäntöön, sisältyy säännöksiä oikeudesta omaan kieleen myös yksikielisen kunnan viranomaisessa, jonka kieli on toinen kuin asianosaisen. Jokaisen oikeus käyttää omaa kieltään ja tulla kuulluksi omalla kielellä turvataan yksikielisissä kunnallisissa viranomaisissa silloin, kun yksityishenkilöä koskeva asia tulee vireille viranomaisen aloitteesta ja asia välittömästi koskee yksityishenkilön tai hänen huollettavansa perusoikeuksia tai jos viranomainen asettaa hänelle velvoitteen.

Perusoikeuksilla tarkoitetaan niin sanottujen negatiivisten perusoikeuksien (perusoikeuksien suojan) lisäksi myös niin sanottuja positiivisia perusoikeuksia (oikeutta suoritteisiin, esimerkiksi toimeentulotukeen) silloin, kun näitä koskevat asiat tulevat vireille viranomaisen aloitteesta. Esimerkiksi jokaisen oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon (perustuslain 19 §) on turvattava myös silloin, kun asianomainen ei itse sairauden, syrjäytyneisyyden tai muun syyn takia pysty panemaan asiaansa vireille. Asianomaisella on tällöin viranomaisen vireille panemassa, positiivisia perusoikeuksia koskevassa asiassaan myös yksikielisessä kunnallisessa viranomaisessa oikeus käyttää omaa kieltään.

Ilmaisulla ”välittömästi” pyritään selventämään, että perusoikeuksia kaventava viranomaisaloitteinen toimenpide kohdistuu tiettyyn yksilöityyn henkilöön, esimerkiksi huostaan tai hoitoon otettavaan henkilöön ja hänen henkilökohtaiseen vapauteensa (perustuslain 7 §). Säännös ulottuu myös yksityishenkilön huollettavaan, esimerkiksi hänen lapseensa. Henkilökohtaista vapautta ja koskemattomuutta rajoittava huostaanotto kohdistuu pääasiassa huollettaviin henkilöihin ja heidän perustuslain 7 §:ssä tarkoitettuun henkilökohtaiseen vapauteensa ja koskemattomuuteensa. Huoltajalle olisi tällöin turvattava mahdollisuus toimia huollettavansa puolesta samoin ehdoin kuin jos huollettava itse käyttäisi puhevaltaa asiassaan. Varsinkin lasten huostaanotossa perusoikeuksien kaventaminen kohdistuu myös välittömästi huoltajaan, sillä hänen lapsensa huostaanotto voi loukata myös hänen yksityiselämänsä suojaa (perustuslain 10 §). Säännös soveltuisi myös sellaisiin henkilökohtaista vapautta ja koskemattomuutta rajoittaviin huostaanottoihin, esimerkiksi päihdehuoltoonottoihin, joita asianosaisen huoltaja ei toimenpiteenä vastusta.

Yksityishenkilöllä on siten myös yksikielisessä kunnallisessa viranomaisessa momentissa tarkoitetuissa tapauksissa oikeus käyttää omaa kieltään ja tulla kuulluksi omalla kielellään. Ehdotuksen mukaiset kielelliset oikeudet eivät riipu siitä, osaako yksityishenkilö viranomaisen kieltä. Säännös muodostaa poikkeuksen 2 momentin ensimmäisen virkkeen pääsäännöstä, jonka mukaan yksikielisessä kunnallisessa viranomaisessa pääsääntöisesti käytetään kunnan kieltä. Yksikielisessä kunnallisessa viranomaisessa 2 momentin toisen virkkeen mukaan turvattavat oikeudet voitaisiin kuitenkin toteuttaa tulkin välityksellä. Jos päätös asiassa annettaisiin suullisena, se voitaisiin tulkata asianosaiselle 18 §:n mukaan. Oikeus saada päätös omalla kielellään toteutuisi näin ollen yleensä vasta asianosaisen pyynnöstä. Tulkin käytöstä johtuvat kustannukset maksettaisiin valtion varoista.

Potilaan ja sosiaalihuollon asiakkaan kielelliset oikeudet

Potilaan ja sosiaalihuollon asiakkaan kielellisistä oikeuksista säädetään terveydenhuolto- ja sosiaalilainsäädännössä.

Potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (785/1992, potilaslaki) 3 §:n mukaan jokaisella Suomessa pysyvästi asuvalla henkilöllä on oikeus ilman syrjintää hänen terveydentilansa edellyttämään terveyden- ja sairaanhoitoon niiden voimavarojen rajoissa, jotka kulloinkin ovat terveydenhuollon käytettävissä. Potilaalla on oikeus laadultaan hyvään terveyden- ja sairaanhoitoon. Hänen hoitonsa on järjestettävä ja häntä on kohdeltava siten, ettei hänen ihmisarvoaan loukata sekä että hänen vakaumustaan ja hänen yksityisyyttään kunnioitetaan.

Potilaan äidinkieli, hänen yksilölliset tarpeensa ja kulttuurinsa on mahdollisuuksien mukaan otettava hänen hoidossaan ja kohtelussaan huomioon. Potilaan tiedonsaantioikeudesta säädetään lain 5 §:ssä. Pykälän 2 momentin mukaan terveydenhuollon ammattihenkilön on annettava selvitys potilaan terveydentilasta siten, että potilas riittävästi ymmärtää se sisällön. Jos terveydenhuollon ammattihenkilö ei osaa potilaan käyttämää kieltä taikka potilas ei aisti- tai puhevian vuoksi voi tulla ymmärretyksi, on mahdollisuuksien mukaan huolehdittava tulkitsemisesta.

Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 30 §:n mukaan asiakkaalla on oikeus saada sosiaalihuollon toteuttajalta laadultaan hyvää sosiaalihuoltoa ja hyvää kohtelua ilman syrjintää. Asiakasta on kohdeltava siten, että hänen vakaumustaan ja yksityisyyttään kunnioitetaan eikä hänen ihmisarvoaan loukata.

Asiakaslain (812/2000, laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista) 4.2 §:n mukaan sosiaalihuoltoa toteutettaessa on otettava huomioon asiakkaan toivomukset, mielipide, etu ja yksilölliset tarpeet sekä hänen äidinkielensä ja kulttuuritaustansa.

Asianosaisen oikeus tiedonsaantiin

 Asianosaisen oikeudesta tiedonsaantiin on säädetty julkisuuslain (laki viranomaisen toiminnan julkisuudesta, 621/1999) 11 §:ssä. Pykälän mukaan pääsääntö on, että hakijalla, valittajalla sekä muulla, jonka oikeutta, etua tai velvollisuutta asia koskee (asianosainen), on oikeus saada asiaa käsittelevältä tai käsitelleeltä viranomaiselta tieto muunkin kuin julkisen asiakirjan sisällöstä, joka voi tai on voinut vaikuttaa hänen asiansa käsittelyyn. Pykälän toisessa momentissa on lueteltu ne tilanteet (8 kohtaa), joissa tällaista oikeutta ei ole. Pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan asianosaisella ei ole oikeutta asiakirjaan, josta tiedon antaminen olisi vastoin erittäin tärkeää yleistä etua taikka lapsen etua tai muuta erittäin tärkeää yksityistä etua.

Julkisuuslain 12 §:n mukaan jokaisella on oikeus saada tieto hänestä itsestään viranomaisen asiakirjaan sisältyvistä tiedoista 11 §:n 2 ja 3 momentissa säädetyin rajoituksin, jollei laissa toisin säädetä.

Asiakkaan ja potilaan oikeudesta tarkastaa häntä itseään koskevat asiakirjoissa olevat tiedot on voimassa, mitä henkilötietolain (523/1999) 26 – 28 §:ssä säädetään.